Sydäntalven seikkailuja
Helmikuu on loistavaa aikaa retkeilyyn ja ulkoiluun. Aurinko paistaa ja pakkanen paukkuu. Puut ovat valkean lumipeiton peittämiä ja tuntureitten metsäisille rinteille muodostuu uskomaton satumetsä tykkylumisista puista. Mitä ylemmäksi tunturissa kiipeämme sitä harvemmiksi puut käyvät ja tykkylumen määrä vain kasvaa. Kunnes eteemme avautuu täysin valkea ”paljakka” – tunturin puuton huippu.
Tykkylumi
Tykkylumi on kaunista ja hurmaa meidät, mutta puille se on valtava taakkaa. Tähän aikaan vuodesta näkyy tunturien rinteissä puita, joiden runko on jopa katkennut puun painosta. On uskomatonta ajatella, että täyskasvuisen männyn lumipeite voi painaa jopa 800 kiloa!
Pakkanen paukkuu ja narskuu
Rakastan kävellä, lumikenkäillä tai hiihtää tammi-helmikuun hangilla. Silloin pakkanen narskuu ja se on kunnon pakkaskelin merkki. Hieno on myös tunne, kun pakkanen nipistelee poskia ja ulkoilusta saa punaiset posket. Etelän ihminen voisi ajatella, että -20 astetta on aivan liian kylmää ulkoiluun ja sitä se toki onkin jos tuulee. Ulkoilussa arktisissa olosuhteissa on tärkeää pukeutua säänmukaisesti. Kerrospukeutuminen on valttia. Itse valitsen alimmaksi kerrokseksi merinovillaa, se ei tunnu kylmältä iholla, vaikka liikunnassa tulisi hiki. Oma valintani seuraavaksi kerrokseksi on myös villaa. Mikään ei voita vanhanajan pitkiä villahousuja ja käsinkudottua villapaitaa. Merinovillaisella kaulurilla suojaan kaulani ja tarvittaessa myös poskeni. Pipo, lapaset ja sukat ovat myös villaa. Tähän päälle tuulta pitävät kuorivaatteet ja nahkarukkaset. Taukopaikkoja varten varaan reppuun pieneen tilaan menevän untuvatakin ja hiihtohameen, jonka saa nopeasti päälle jos tuuli yltyy. Näillä pärjää jo pitkälle ja tarvittaessa voi kerroksia vähentää.
Lyhyt päivänvalo tammikuussa
Tammikuussa tuntureilla liikkuessa pitää ottaa huomioon lyhyt valoisa aika ja suunnitella etapit valon mukaan. Kannattaa myös muistaa, että sää voi muuttua nopeasti. Tuntureilla ei kannata sisulla mennä eteenpäin, jos olosuhteet muuttuvat todella huonoiksi vaan pysähtyä ensimmäiselle vastaan tulevalle autiotuvalle, kodalle tai vaikka leiriytyä.
Ikimuistoinen vaellus Nammalakuruun
Minun pidempi reissu tammikuun puolessa välissä suuntautui Vuotisjärveltä Nammalakuruun. Vaelluskaverina oli ystäväni Sanna. Hieman huolta reissuun toivat kovat pakkaset, mittari laski -39 asteeseen Sirkan kylässä vain paria päivää ennen lähtöämme. Pakkanen onneksemme lauhtui ja pääsimme matkaan. Lähtöaamuna, kun suuntasimme auton nokan kohti Pallasta, oli vielä pimeää. Vähitellen aamu alkoi sarastaa ja lähestyessämme Pallaksen keroja aloimme erottamaan tuntureitten ääriviivat ja valkean lumivaipan, joka peitti luonnon silmänkantamattomiin. Haimme luontokeskuksesta varaustuvan avaimet ja samalla jätimme taaksemme modernin maailman mukavuudet juoksevine vesineen. Toki ajoimme vielä autolla Vuontisjärvelle, mistä alkoi retkemme villiin arktiseen luontoon.
Minä olin varustautunut rinkalla ja lumikengillä ja ystäväni Sanna taas veti pulkassa perässään reppuaan ja lumikenkiä. Parkkipaikalla nauroimme, miten minun rinkkani voi olla niin painava yhden yön reissua varten. Olin keittänyt termokseen maistuvaa keittoa ja mukana oli kaksi termospulloa täynnä kuumaa teetä ja hunajaa. Olin myös ottanut mukaan maistuvia poromakkaroita ja tehnyt paljon valmiita voileipiä. Pähkinäsekoituspussi ja suklaata oli tuomassa energiaa. Tällä reissulla ei nähtäisi nälkää!
Aslak-Niila ja poro
Kun pääsimme matkaan, teimme 5 km lisäkierroksen, sillä innoissamme jutellessamme seurasimme vain Nammalakurun kylttejä, jotka joku neropatti oli kääntänyt osoittamaan väärään suuntaan! Tähän pikku kierrokseen meni puolitoista tuntia, sillä kauniita kuvauspaikkoja tuli eteen tiuhaan tahtiin ja kun vihdoinkin olimme oikealla polulla kello läheni jo yhtä. Saimme taas hymyn huulillemme, kun kohtasimme poromies Aslak-Niilan, joka veti moottorikelkan perässä reessä upea sarvista hirvasporoa, joka makasi rauhallisena paikallaan. Aslak-Niila oli käynyt pelastamassa poron lumikerosta, jossa se oli kylmissään ja nälkäisenä vaellellut. Lapissa kohtaa ihmeellisiä ihmisiä ja tarinoita, enpä olisi ikinä uskonut, että puolivilli poro makaa tyytyväisenä reessä moottorikelkan perässä! Aslak-Niilalta saimme kuulla, että poromiehillä oli ollut viime päivinä asiaa tunturiin ja reitti Montellin Majalle ja siitä Nammalakuruun oli hyvin tampappaantunut. Kansallispuistossahan vain poromiehillä ja puiston hoitohenkilökunnalla on oikeus ajaa moottorikelkalla.
Meitä tämä tieto helpotti, tiedossa ei siis ollut lumikengillä umpisessa tarpomista vaan ajetulla polulla reissu etenisi mukavasti. Pidettyämme ensimmäisen evästauon lähdimme kapuamaan ylös tunturiin. Edessämme oli 4 kilometrin nousu Montellin Majalle ja siitä vielä kilometri Nammalakuruun. Valoisaa aikaa oli enää kolmisen tuntia. Reitin alaosa oli korkeaa kuusimetsää ja paljon puuterilunta.
Luonnon satumaa
Matkamme taittui mukavaan tahtiin, sillä reitillä voi helposti edetä kävellen. Vähitellen noustessamme ylöspäin alkoivat maisemat avautua ja saimme ihastella Vuontisjärveä ja kaukana siintäviä valkeita vaaroja. Puut muuttuivat matalimmiksi ja tykkylumen määrä kasvoi. Polun molemmin puolin avautui luonnon todellinen satumaa, jossa jokainen puu esitti omaa rooliaan; milloin polun vieressä oleva hahmo oli koira, karhu, rakastavainen pari tai ratsu ratsastajineen. Lumouduimme täysin talvisesta näytelmästä ja kuvaustaukoja tuli pidettyä tiheään.
Valkoinen tunturin paljakka
Melkein huomaamatta esiin astuivat vaivaiskoivut ja edessämme häämötti jo valkoinen paljakka. Polku muuttui pehmeämmäksi minulle ja rinkalle ja kun vajosin reisiäni myöten hankeen kaivoin suosiolla esiin lumikengät. Taivas alkoi punertumaan ja aurinko painua kohti horisonttia. Meidän tuli nyt kiirehtiä ehtiäksemme Montellin Majalle ennen pimeää. Alkoi reitin raskain ja vaativin nousu. Nousu alkoi jo tuntumaan. Taivaan sinisen vaaleanpunaiset värit alkoivat taittumaan punaisiksi ja aurinko hävisi horisontin alle. Upeat taivaan värit lumosivat meidät ja antoivat meille voimia jatkaa nousua. Viimeinen kilometri otti koville ja kun vihdoin Montellin Maja alkoi näkymään kaukana ylhäällä tunsimme helpotusta, kohta pääsisimme hetkeksi levähtämään. Majalla oli valmiit tulet, jotka ennen meitä saapunut Katri oli sytyttänyt.
Montellin Maja
Harvoin on istuminen tulilla tuntunut niin hyvältä, joimme kuksalliset teetä ja haukkasimme eväsleivät ja sitten oli aika jatkaa matkaa ennen kuin pimeää. Hämärissä jatkoimme, mutta onneksemme reittimerkit eivät olleet vielä hautautuneet lumeen vaan voimme seurata niitä aina Nammalakuruun asti. Ennen kuin saavuimme perille saapui yö tunturiin ja otimme esiin otsalamput. Olipa hieno hetki, kun aloimme laskeutumaan kuruun ja näimme pienen valon tuikkivan autiotuvan ikkunoista. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle, kun laskeuduimme kuruun.
Nammalakurussa
Heti ei kuitenkaan ollut levon aika vaan ensin alkoi tuvan lämmitys. Tuvan sisälämpötila oli lähellä nollaa. Kun kaminassa räiskyi tuli ja olimme saaneet kynttilät syttymään alkoi tupa jo tuntumaan kotoiselta. Haimme vettä lähteeltä, jonka löysimme helposti autiotuvan asukkaiden neuvoessa tien pimeässä. Hetken päästä he lähtivät romanttisesti kulkemaan tähtitaivaan alla kohti Vuontisjärveä ja jäimme yksi kuruun.
Nyt kiitin itseäni valmiiksi tehdystä ja termoksessa kannetusta lämpimästä keitosta ja ylimääräisestä termospullosta teetä – oli huikeaa istua pöytään ja nauttia lämpöisestä vihannessose keitosta, voileivistä ja inkivääri teestä. Kun vielä saimme vaihdettua kosteat alusasumme ja sukkamme kuiviin ja tupaan alkoi vähitellen saapua lämpö, voimme vihdoinkin rentoutua ja venytellä lihaksemme ja nauttia.
Kirkas tähtitaivas ja revontulet
Kävimme ulkona ihailemassa tähtitaivasta ja tähtikuviot niin tutut kuin tuntemattomatkin piirtyivät tummalle taivaalle uskomattoman kirkkaina ja selvinä. Tähtitaivas oli kuin taivaankupu päällämme, siinä maailman kaikkeuden alla tunsi itsenä niin pieneksi ja omat arkimurheet saivat uuden mittakaavan. Tähtien innoittamina nostimme tuvassa enkelikortit, tarotit ja voimaeläinkortit ja tunnelma kynttilöiden loisteessa oli taianomainen. Uni alkoi painamaan silmiämme ja keskiyö lähestymään. Päätimme käydä vielä kerran ulkona ja mikä taivaallinen näytelmä meitä odottikaan: pohjoisella taivaalla loimusivat värikkäät vihreän sävyiset revontulet. Niiden tanssi taivaalla kruunasi päivämme ja nyt mielen tanssiessa taivaalla revontulten kera oli aika painaa pää tyynyyn ja vaipua unten maille.
Aamun sarastus ja kuura
Kun heräsin aamun sarastaessa, tuntui nenänpää kylmältä ja oli aika lisätä puita sammuneeseen kaminaan ja pujahtaa vielä hetkeksi makuupussin lämpöön ja torkahtaa odottaessamme tuvan lämpenemistä. Noustessani virkeänä ihailin tuvan ikkunoita, joihin kuura oli piirtänyt jäisiä lumihiutaleita. Ikkunoista näkyi luminen ja valkea kuru.
Enpä ole ennen syönyt aamupuuroa näin kauniin ikkunan läpi tunturin paljakkamaisemaa ihaillen. Aamiaisen jälkeen oli aika laittaa tupa kuntoon, kantaa puulaatikko täyteen puita puuvarastosta ja lähteä nauttimaan paluumatkasta.
Sininen hetki tunturissa
Kylläpä kuru näytti erilaiselta päivänvalossa; Pallaksen korkea Taivaskero siinsi valkoisena huippuna etelässä ja Vuontis- ja Lumikero pohjoisessa. Aurinko jäi vielä tuntureitten taakse, mutta sen kirkas valo sai lumen välkkymään ympärillämme. Kun pääsimme kapuamaan kurusta ylös tunturiin en voi sanoin kuvailla sitä täysin valkeaa maisemaan, joka avautui edessämme! Näimme Katrin laskemassa valkeita rinteitä alas liukulumikengillä, nyt emme pysähtyneet Montellin Majalle vaan nautimme kulkemisesta puuterilumessa lumikengillä. Oli hieno tunne kävellä valkealla paljakalla taivaan värjäytyessä kauniin hempeän sini-vaaleanpunainseksi. Tuntui voimaannuttavalta vetää keuhkot täyteen maailman puhtainta ilmaa. Mikä vapauden tunne valtaa aina mieleni ja sydämeni täällä suurtuntureitten huipulla! Nämä rakkaat tunturit ovat samalla niin karuja ja kauniita. Ne ihastuttavat jokaisena vuodenaikana, tämä on sielunmaisemaani ja tunnen suurta kiitollisuutta saadessani elää tunturien juurella Sirkan kylässä.
Matka taittui eilistä tarpomista helpommin ja pian olimmekin jo metsän suojassa, suojassa tuulelta, joka oli noussut puhaltamaan aamulla. Laskeuduimme yhä ja saavuimme tykkylumiseen satumetsään, josta yritimme etsiä eilisiä tuttuja hahmoja, mutta tuuli oli muovannut uuden taianomaisen sadun uusilla hahmoilla.
Paluu Pallakselle ja auringon lasku
Vaikka aluksi laskeutuminen oli tuntunut helpommalta ja vaikka pidimme juoma- ja evästaukoja alkoi rinkka painaa eikä askel ei enää tuntunut niin keveältä. Edessämme avautuva huikea maisema ja luonnon kauneus piti mielialamme korkealla ja kuusimetsän läpi kävellessämme tuntui loppu jo häämöttävän! Ei aikaakaan, kun saavuimme autolle. Matkalla Pallakselle laskeutui hämärä ja lyhyt tammikuun päivä alkoi painumaan mailleen. Pallaksella saimme ihailla punaisenkeltaista auringon laskua. Se oli kuin loppunäytös ystävysten hienolle reissulle. Mitään ei olisi voinut olla enemmän; olimme saaneet nauttia kahdesta lyhyestä, mutta aurinkoisesta päivästä, taivas oli näyttänyt meille sinisen hetkensä, valkoiset tunturin huipun maisemat olivat lumonneet mielemme, olimme saaneet ihailla uskomattoman tummaan ja kirkasta tähtitaivasta ja olimme saaneet todistaa revontulten tanssia taivaalla. Hyvän ystävän seura ja taiat Nammalakurun tuvassa kruunasivat koko reissun! Ajoimme kotiin sydän täynnä kiitollisuutta, Lapin luonto lumoaa minut aina kauneudellaan.
